Novelleja

Teen tähän alkuun nyt vähän surullisemman tarinan. Hope you liked it!

Laskin valkealle sivupöydälle tuomani kukat, ja katsoin steriilissä sängyssä makaavaa kalpeaa, laihaa ja riutunutta hahmoa. Hahmo, poikaystäväni, nukkui juuri. Hänen rintansa kohoili hitaasti, epävarmasti. Otin hänen kylmän kätensä omaani, ja silittelin hänen rystysiään. Vasta vuosi sitten elämäni poika oli ollut elinvoimainen ja iloinen. Menossa yliopistoon. Ajattelin surullisesti hymyillen hyviä hetkiämme ennen syöpää. Syöpä oli edennyt niin  laajalle, ettei selviytymisestä ollut toivoakaan. Hänen viimeiset hetkensä olisi vain tehtävä mahdollisimman mukaviksi. Hänen ainoa sukulaisensa, hänen tätinsä, asui liian kaukana tullakseen.

Hain huoneen toiselta puolelta tuolin, ja istuin sille. Kiersin kämmeneni poikaystäväni poskille, ja lämmitin niitä omillani. Silittelin hänen kulmiaan, nenänkaartaan, huulia. Miten ikävä minun tulisikaan tuota poikaa, niin huolehtivaista, iloista, vastuuntuntoista ja kilttiä, kaikin puolin ihanaa poikaa. Ennen kuin ehdin estää, kyyneleet ryöpsähtivät silmistäni, ja tippuivat lakanalle jättäen jälkeensä tummia läikkiä.

-Älä itke,  kuului heiveröinen ääni tyynyn suunnalta. Nostin katseeni. Poikaystäväni kirkkaat, vihreät silmät tuijottivat ystävällisesti vastaan. Pyyhkäisin kyyneleen poskeltani ja koetin hymyillä.

-Tule lähemmäs, hän kuiskasi. Nojauduin eteenpäin, ja hän otti kasvoni käsiinsä. Hän pyyhki sormillaan kaikki kyyneleeni.

-Miten voit? kysyin puolestani kuiskaten. Hän laski kätensä ja tuijotti. Hetken näin hänen silmissään iloa.

-Samaa vanhaa, hän sanoi ja katsoi tuomiani kukkia.

-Sinäkö nuo toit?

Nyökkäsin. Kukkakimpussa oli päivänkakkaraa, mustikanvarpuja ja yksi iso auringonkukka.

-Tuoksuu hyvältä. En edes muista, miltä ulkona tuoksuu…

hän sulki silmänsä hetkeksi, ja kun hän avasi ne, näin niissä kyyneleitä.

-Hyss, sanoin ja otin hänen kätensä omaani. Katsoin kämmenselän kanyylia, siitä lähtevää tippaletkua. Ajattelin. Mitä voisin sanoa? Mieleni tarjosi sanottavaa, ehkä liikaakin. Siispä möläytin ne kaikki:

-En tiedä, miten pärjään ilman sinua. Tulee niin kova ikävä… Mähän rakastan sua. Ihan tosissani. Mä en vaan selviä…

Sanani päättyivät nyyhkytyksiin.

– Ei sinulla mitään hätää ole, hän sanoi ja tuijotti tiukasti silmiini ja puristi käsiäni.

-Mutta lupaa minulle yksi asia.

Nyökkäsin, ja hän jatkoi.

-Lupaa minulle, että jatkat kuoltuani elämääsi. Että etsit hyvän, arvoisesi miehen, hankit perheen, menestyt ja olet onnellinen. Jos sen lupaat, voin kuolla rauhassa.

-Mutta en voi olla onnellinen ilman sinua! En pysty jatkamaan…

-Kyllä pystyt. Sinussa on enemmän kuin muissa. Lupaa, minun vuokseni.

-Hyvä on, sanoin ja silittelin hänen poskeaan. Kumarruin, ja suutelin häntä pitkään. Silitin hänen tummaa hiuspehkoaan.

-Kiitos, hän kuiskasi. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta ja jämähti minuun.

-Odotan sua aina… jos nähtäisiin vielä… joskus… rakastan sua… hän sanoi. Hänen huulensa kaartuivat rauhaisaan hymyyn, hänen silmänsä sulkeutuivat, ote kädestäni hellitti, hengitys pysähtyi. Sitten aloin itkeä tosissani. Nyyhkytin äänekkäästi, painoin otsani hänen kämmenselkäänsä.

-Ei, ei…

Kun sain itseni hallittua, painoin sisäpuhelimen nappia.

-Niin? kuului naisen ääni.

-Tämän huoneen potilas on siirtynyt… parempaan paikkaan.

Lopetin puhelun heti, käännyin katsomaan menetystäni. Kävelin vuoteen ääreen.

-Minä lupasin, ja minä pidän aina lupaukseni, kuiskasin.

-Hyvästi.

Suutelin vielä kerran häntä poskille ja huulille.