Sanokaa jos teema kyllästyttää! (anteeks epäaktiivisuus!)
Avasin silmäni. Makasin pehmeällä sängyllä, ja päälläni oli puhdas valkoinen pellavapaita. Huoneessa oli ylelliset punaiset tapetit, raskaat samettiverhot peittivät suuret ikkunat, ja kalustukseen kuului tummasta puusta veistetyt sänky, kampauspöytä, vaatekaappi sekä pieni pöytä tuolien ympäröimänä. Räpäytin pari kertaa ja yritin muistaa, kuinka tänne olin päätynyt. Mutten löytänyt päästäni mitään vihjettä. Pelkkää epätietoisuutta.
Nousin istumaan, ja huomasin heti ettei olisi pitänyt. Huone kieppui hieman, ja päätäni alkoi särkeä. Samassa ovi avautui. Sisään asteli nuori nainen, jolla oli yksinkertainen ruskea mekko ja valkoinen esiliina, sekä hauskannäköinen valkea hattu. Seurasin naisen liikkumista, kun hän tuli huoneeseen.
-Oi, olette hereillä! Haen isännän.
Laskeuduin takaisin tyynyille, ja annoin silmieni sulkeutua. Isäntä? Olin siis jonkun kartanonherran hoivissa. Pian ovi avautui uudelleen, ja sisään asteli nuori mies, jonka ruskea tukka harotti vähän, ja tummissa silmissä oli huolta ja jännitystä. Miehen yllä oli pitkä tummansininen takki, jonka kaulusten välistä näkyi valkoinen paita. Valkoiset housut, takin kultakoristukset ja ratsastussaappaat kruunasivat kaiken.
Mies tuli sängyn viereen, ja kumarsi hieman.
-Olen Anthony O’Connor neljäs, kartanonherran poika. Kuka sinä olet?
Mietin. En tiennyt! En tiennyt ikääni, en nimeäni, en mitään.
-En tiedä, kuulin kuiskaavani.
-Miten olen täällä?
-Etkö muista? Olin lähdössä kouluun, kun ratsastit omalla hevosellasi meidän hevosten eteen, ja yksi niistä potkaisi sinua. Löit pääsi pahasti katukiveykseen, ja menit tajuttomaksi. Otimme sinut siis tänne, lääkärin mukaan mitään vakavaa ei ole, mutta olet ollut tajuttomana jo kaksi päivää, Anthony selosti ja seurasi reaktiotani huolestunein silmin.
-En tosiaankaan muista, sanoin ääni väristen.
-Kyse on siis muistinmenetyksestä, Anthony totesi. Hän näytti miettivän kovasti jotain.
Myöhemmin tuli kaksi palvelustyttöä, aiemmin käynyt nuori, ja vähän vanhempi. He pukivat minulle kauniin leningin illallista varten. Leninki oli sininen ja avokaulainen, siinä oli pitkät hihat ja hameen laskoksissa oli vaaleampaa sinistä. Tummat hiukseni jätettiin auki.
Tytöt saattelivat minut käytävää pitkin suurelle ovelle, ja he koputtivat siihen varovaisesti. Kaksi hienoa palvelijaa avasivat oven, ja istuin Anthonyn viereen lähelle ovea. Pöydässä istuivat myös Anthonyn vanhemmat, joku outo tyttö ja tämän vanhemmat.
Eteemme tuotiin ruokia hitaaseen tahtiin, kunnes Anthony sanoi:
-Isä, äiti, eikö tämä mysteerinen tyttö voisi jäädä? Hänellä on muistinmenetys, ja hän olisi vain sen aikaa, että muisti palautuu.
Anthonyn isä, ystävällisennäköinen vanhahko mies, myöntyi. Samoin äiti. Hymyilin vanhemmille kiitollisuudessa keinuen. Mutta outo tyttö nyrpisti nenäänsä minulle.
-Tulee aivan ihanat häät, sanoi tytön äiti, vaaleahiuksinen kaunotar vihreässä mekossa.
-Totta, sanoivat Anthonyn vanhemmat. Anthony itse näytti siltä kuin haluaisi vain lähteä. Niin halusin minäkin.
-Meidän Olivesta tulee niin kaunis, sanoi Oliven isä, silmälaseja käyttävä punakka mies.
Olive säteili, mutta säteily oli ilkeää, pinnallista. Tyttö hymyili häijysti, ja hänen punaiset suorat hiuksensa oli myös jätetty auki. Hänellä oli viininpunainen puku, joka oli samanlainen kuin omani, mutta siinä oli kultasomisteita ja helmiä.
Illalla huoneessani itkin itseni uneen. Vaikken tuntenut Anthonya kovinkaan hyvin, se, että hän menisi sen kamalan tytön kanssa naimisiin, sai sydämeni muljahtamaan.
-Haluatko ratsastamaan? Anthony kysyi eräänä aamuna aamiaispöydässä, kun olin ollut kartanolla jo muutaman viikon.
-Tottakai, sanoin hiljaa. Olive katsoi taas häijysti minua, johtuen kai siitä että häät olisivat ylihuomenna. Söimme nopeasti, ja sitten Anthony seurasi minua huoneeseeni.
-Jospa pidettäisiin pieni eväsretki joella? Anthony ehdotti. Auringon ensisäteet saivat hänet näyttämään niin ihanalta, että sydämeni oli pakahtua.
-Mutta entä Olive? Hän ei pitäisi, eivätkä myöskään vanhemmat, varsinkaan kun olemme viettäneet niin paljon aikaa keskenämme, sanoin ja tuijotin hameen alta paljastuneita kenkiäni.
-Ei välitetä siitä, mitä muut ajattelevat, Anthony kuiskasi.
-Haluan olla sinun kanssasi.
-No, jos olet varma, sanoin.
-Mutta mitä laitan päälleni? kysyin ja nostin helmaani.
-Laita jotain ratsastukseen sopivaa, hän vain sanoi.
-Nähdään talleilla. Niin hän lähti.
Pengoin vaatekaapilla, kunnes löysin pienen vihertävän hameen ja ratsastuskengät. Puin ne päälleni, ja laitoin hiuksiini satiininauhan. Kolotus ei ollut enää niin pahaa, että olisin tarvinnut palvelustyttöjä.
Anthony oli satuloinut kaksi hevosta, valkean ja tumman. Hän piti ohjaksista kiinni, ja nojaili tallin seinään.
-Hei, sanoin.
-Hei, Anthony sanoi ja avusti minut naistensatulalle. Samassa mieleeni välkähti kuva; ratsastin oudolla kadulla, itkin perheeni menetystä…
Heräsin todellisuuteen, kun Anthony oli huudahtanut:
-Tule!
Kisailimme koko matkan joelle, ja nautin hulmuavasta tuulesta. Se hyväili poskiani, ja suhisi korvissani. Mutta pian, liian pian olimme perillä.
Anthony levitti ruohikolle peitteen ja laittoi lounaan tarjolle. Minä kiinnitin hevoset puuhun, jotteivät ne karkaisi. Söimme hiljaisissa merkeissä, kunnes yllyimme juttelemaan. Aurinko alkoi laskea, ja Anthony avasi suunsa.
-En halua Oliven kanssa naimisiin.
-Mikset? Se on hyvä naimakauppa, kartanonväki hyötyy… mutten ehtinyt puhua loppuun, kun Anthony sanoi:
-En tahdo mennä naimisiin pakosta, vaan rakkaudesta. Ja rakastan erästä muuta. Anthony irrotti hiuksistani nauhan ja tutkaili sitä. Sitten hän laittoi sen kämmenelleni.
Tuijottelin kuohuvaan jokeen, ja sydämeni pamppaili jännityksestä. Mutta ei hän minua rakasta. Kun tarkkaan mietin, olin viettänyt Anthonyn kanssa paljon viime viikkojen aikana aikaa. Kyllä, minä rakastin häntä.
-Ketä? kysyin kuiskaten, ja valmistauduin kyynelryöppyyn.
-Sinua, hän kuiskasi. Hän silitti poskeani, lähestyi minua. Minä lähestyin häntä. Huulemme kohtasivat, ja suutelimme pitkään.
Mieleeni tuli taas muisto; sukulaiseni huutavat: Annmarie! Tule takaisin!
Pudistelin päätäni hieman.
-Mitä nyt? Anthony kysyi huolissaan.
-M-muisto… sitten itkin.
-Minulla ei ole perhettä, vain joitakin sukulaisia! Mutta nimeni on Annmarie, sen sain tietää.
Anthony hyssytteli minua kauan, kunnes rauhoituin.
-Hys, kuule, etsitään sukulaisesi, ja kerrotaan kaikki. Voisit aloittaa uuden elämän kanssani, täällä näin. Ja niin,
Anthony tuli eteeni ja avasi pienen rasian, jossa oli varmaan maailman kaunein sormus, kultainen täynnä timantteja ja safiireja, ja jatkoi:
-Annmarie, tuletko vaimokseni?
Nyökyttelin, ja halasin häntä tiukasti. Varmasti kaikki kääntyisi parhain päin.